Haaveilen

Postilaatikon luona flanelliyöpuvussa nainen,
pisamien täyttämät kasvot,
millainen aamuhymy, silmät
ja yöperhoset kutittavat vatsaa.

Kuvittelen, että olet, et tässä, kauempana,
etelään kilometri, kaksi, kolme,
yksin yksinäisenä talossa,
vailla miestä tai sitten et,
mutta soitan ja sovimme milloin tulen,
lupaan olla täsmällinen.

Ehkä ihmettelet, minä en, haaveilen.

© Topi Aaltonen

Kun sain sanotuksi

Kerroin naiselle, että jos olisin hän,
mutta ajauduin välittömästi ohi ajatukseni,
jatkoin ja hän ei olisi se mikä on,
niin me molemmat olisimme
jotain muuta kuin nyt olemme.

Toisaalta olisin halunnut kulkea
syvemmälle tätä sivupolkua,
kuten jos kivet puhuisivat ja muuta vastaavaa,
mutta sain maltettua mieleni
ja siirryin alkuperäiseen ajatukseeni.

Siis, jos olisin hän, niin istuttaisin syksyllä
krookuksien sipulit pihalle
nuorten vuorimäntyjen eteen
ja odottaisin niiden kukkien täyttämää kevättä
tai mikä estäisi meitä yhdessä tekemästä sitä.

© Topi Aaltonen 

Kuvitellen

Tuijotus kohdistui nuoren naisen keskivartaloon,
paljaan navan paikkeille.
Mies ei laskenut katsettaan alas,
ylös ei jostain syystä kehdannut
ja tyhjästä ilmestyi esiliina naisen eteen,
kuin Justiina kaulin kädessään.

Kauhun hetkiä, mies oli umpikujassa,
ei mitään pakotietä, kuvitteliko hän kaiken,
ehkä, luultavasti kuvitteli.

© Topi Aaltonen

Jokainen syksy vaatii mustat runot

Näin alavireisenä ei halua kirjoittaa mitään,
näin alavireisenä voisi kirjoittaa jotain hyvin pientä,

mielen ristiriitoja, joista yksi laita loistaa poissaolollaan.

Jokainen syksy vaatii veronsa ja mustat runot,
jokin pidättelee, mutta ehdotonta vaikenemista ei ole,
on lämmitettävä ajatusten hiillos ja tässä se on,

jossain edessä on poiskuljettu aika,
ei ole kuin muisto, lämmin tai kylmä, jos sitäkään.

© Topi Aaltonen

SYKSYN RUNO: Tien päässä

Kun ihminen loppui, alkoi hiljaisuus,
me kuuntelimme sitä,
hohdimme surupuvuissamme,
laskimme kukat hyvin harmaantuneelle arkulle,
ihmisen maan poveen.

Päivät liukuivat altamme vuosikymmeniin,
me haurastuimme,
olimme lyhyitä kuin elämämme
ja siinä se oli edessämme,
niin vastaanottavaisena, ikuisuus tai ei mitään.

© Topi Aaltonen