Joulun alla

Kurkien aurojen muotoiset muodostelmat
                      ovat kadonneet silmistä,
Oskarintiellä tuntee taas tuulen.

Tulkitsen runojani sivusuuntaisesti
                      suojautuen hämärältä,
odotan talven tuloa ja Joulun sanoja.

Pimeästä pimeään raapaisen tulitikun,
jätän taakseni Nalle Puhin sadelaulun.
                      Tämä maa ei pala,
vedestä kylläiseksi täyttyneenä
se saa vihdoin kaipaamansa lumipeitteen.

Yhteenliimautuneet kynttilälyhdyt valaistuvat,
liukuvat hiljalleen porttien yläpuolille
asetettujen mistelinoksien alle.

Seesteisyys on elämästä enää suudelman päässä.

© Topi Aaltonen 

Talven tulo

Varhaisen aamun taivaalle syttyvät
                      tulevan talven tähdet.

Pihamaan pimeässä kissat hoitavat koirien virkaa,
                      nuuskivat paikat puhtaiksi lumen tuloon.
Kotiharakat huojuvat aikaisella kävelyllään
                      kirkasvalolamput otsillaan,
niiden mielissä hohkaavat talviset maut.

Yön valvotut ajatukset ulkoistetaan
                      mielialoja kohottaviksi pakkasneidoiksi,
jotka taianomaisilla tansseillaan
valkaisevat tienoot kuuran väriin.

Päivän valjetessa ensimmäiset lumihiutaleet
                      saapuvat käsissään kyltit:

”Emme ole ikuisia, mutta kestämme ensi kevääseen.”

© Topi Aaltonen 

Elämä jatkuu

Ei mainittavia muutoksia,

maailmanrauha mielissä on sotaa,
kuten syntymä kuoleman jälkeen
                      ja toisin päin.

Puolitiehen jäänyt ajatuksen liikahdus
ja näihin hetkiin monet kuoriutuvat,
silmäilevät ympärilleen, toivottavat yön jatkoja.

Tatuoinnit ihmisten ihoilta liitetään lävistyksiin,
korvakäytävät täytetään suonien sykkeillä,
mitä muuta kukaan haluaisi kuin pelkoa kaiken tyhjyydestä .

Että täyttäisimme turhalla kaiken,

                      ajan,

sekä mitä sen jälkeen.

© Topi Aaltonen 

Ajassa

Pihateille jääneissä lapsenjäljissä
kukoistivat pitkään oikeaan aikaan poimitut lumimarjat,
sammalsydämet askarreltiin esiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Naapurin viidakonkaltaisessa puutarhassa
Snellmanin kuvat loivat loputtomiin nuoria sotilaita
ja Jumalan pelko syrjäytti vanhempien rakkauden,
äärimittoihin lisääntynyt rauhoittavien käyttö muunsi tulet tomuiksi.

Tutut piikkipallot askelsivat yhä kiireettä eteenpäin.

© Topi Aaltonen